PALAPELIÄ

 

Wow! Sellainen fiilis meille tuli, kun maaliskuussa saimme eteemme ensimmäiset luonnokset tulevasta kodistamme. Juuri sitä, jota olimme etsimässä. Avaraa ja valoisaa. Omaleimaista, mutta ei liian erikoista. Yksinkertaista, mutta kuitenkin kiinnostavaa. Juuri sitä, jota olimme etsimässä ja jonka eteen voisimme kuvitella uhraavamme puolivuotta parisuhdetta. ’Helppo palapeli’ tuumasimme ja onnittelimme itseämme oikeaan osuneesta arkkitehdin valinnasta. Poistuimme herra V:n toimistolta iso nippu luonnoksia kainalossa ja onnellinen hymy kasvoilla…

…autuaan tietämättöminä siitä, että valkovuokot ehtisivät kuihtua ja ensimmäiset mansikat kypsyä ennen kuin saisimme kainaloomme rakennuslupakuvapinon. Pikku E nukkuisi ensimmäisen kokonaisen yönsä ja iso O oppisi ajamaan polkupyörää. Keittiömme kaappi ehtisi moneen kertaan täyttyä tyhjistä Pepsi-Max pulloista ja paperiroskis rytätyistä A4:sta. 

Mihin nuo viikot kuluivat? Mikään kun ei mennyt päin seiniä ja palaveritkin sujuivat ilman myrskyjä. Ja kiitos kaupungin kaavoittajien ja suunnittelijoiden, meidän ei tarvinnut miettiä katon mallia tai kerroslukua. Talon paikkakin oli meidän puolesta jo valmiiksi päätetty. 

Meidän kokemus on, että talon suunnittelu ja sulattelu vaan ottaa aikansa. Vaikka arkkitehti voisikin piirtää talon viikossa, talo ei siinä ajassa muutu kodiksi. Ei ainakaan meidän kodiksi. Meille talosta tuli koti, kun siirtelimme lastenhuoneen seinää vähän sinne ja takaisin tänne. Pohdimme ruokailutilan ikkunan optimaalista kokoa ja naulakon paikkaa. Tuskastelimme esteettömän vessan ja teknisen tilan vaatimia neliöitä. Piirsimme ja mittaisimme. Mietimme ja kokeilimme.  

Pikkuhiljaa luonnos alkoi tuntua yhä enemmän kodilta ja lopulta – 3 kuukauden rakentelun jälkeen – viimeinenkin palikka loksahti kohdalleen. Palapelimme oli valmis ja juhannuskukat kukkivat. 

 

Jostain rakentamisoppaasta luimme, että onnistuneen pohjan tunnistaa siitä, että se vaikuttaa niin selvältä, että moisen keksimiseen ei tarvittaisi arkkitehtia lainkaan, vaan siihen riittää maalaisjärki. Juuri siltä meistä tuntuu, kun katsomme luonnosta 11 g 2. Kiitos herra V!

VI VILL HA...

Useimmilla rakennusprojektiin ryhtyvillä tuntuu olevan talomalli valmiiksi valittuna tai ainakin hyvin selvä visio siitä, kuinka monta neliötä lastenhuoneisiin tarvitaan, millaisella liedellä halutaan kokata ja minkä muotoisilla lauteilla saa parhaat löylyt. Meillä ei. Kun olimme jouluun asti olleet ’me ei sitten koskaan rakenneta’ –perhe, emme olleet rakennelleet mielessämme unelmien taloa. Meillä oli siis tontti, arkkitehti, unelmia lähinnä lottovoiton varalle ja se valkoinen A4, jolle piti yksien päikkäreiden aikaan saada muotoiltua se, millaisen talon haluamme. Asiaa ei yhtään helpottanut se, että emme aio rakentaa sitä kuuluisaa kolmatta taloa, jossa asutaan loppuelämä. Osoittautuipa tämä seikkailu kuinka jännäksi tahansa, aiomme tehdä tämän matkan vain kerran! 

Konkreettiset toiveemme talosta oli tiivistettävissä pariin ranskalaiseen viivaan. Halusimme 3 makkaria, työhuoneen, pari vessaa, saunan sekä olohuoneen, ruokailutilan ja keittiön, jotka olisivat yhtenäistä tilaa. Lisäksi toiveissa oli, että keittiöön mahtuisi kokkaamaan useampi kuin yksi ilman jatkuvaa törmäilyvaaraa, eteinen ei menisi tukkoon taaperosta, joka yrittää itse laittaa kenkiä jalkaan ja että pyykkivuoren voisi yllätysvieraiden tullen (tai muuten vaan) piilottaa jonkun oven taakse.

Jos vaikka konkreettisia toiveita talolle oli vain muutamia, tiesimme tarkalleen, mitä emme haluaisi. Emme haluaisi ainoatakaan listaa emmekä karmia. Nykyisessä kodissamme oli myös aivan liian monta kulmaa, joten kaikki ei-aivan-välttämättömät kulmat tulisi karsia pois. Myös uuden kodin fiilis oli meille alusta asti aivan selvä; halusimme avaran, valoisan ja pelkistetyn, jopa minimalistisen talon. Jos vieraat kuvaisivat kotiamme sanoilla moderni, ajaton ja eleetön, tietäisimme onnistuneemme. 

Sanojemme vakuudeksi kasasimme kuvakollaasin ja lähdimme tapaamaan herra V:tä, valitsemaamme arkkitehtiä. Onnistuisiko hän piirtelemään meille toiveidemme talon vai osoittautuisiko se mahdottomaksi tehtäväksi, kun neliöitä olisi käytettävissä vain 180 ja nekin kahteen kerrokseen jaettuina? 

Elettiin maaliskuun alkua 2013. Ensimmäiset kevätauringon säteet lämmittivät jo nenänpäätä ja aloimme tuntea orastavaa pienet rakentajat me –fiilistä. 

Kuvat: Tham & Videgård (House K), BernadBader (.EMA House) ja Avantoarkkitehdit (Four Cornered Villa)

ARKKITEHTIÄ METSÄSTÄN, TAHDON LÖYTÄÄ LOISTAVAN

Meillä oli siis pala savipeltoa, enää puuttui talo. Tai suunnitelma. Tai edes ajatusta siitä, miten suunnitelman saisi aikaiseksi.

Olimme selanneet valtavat määrät talotehtaiden toinen toistaan hienompia esitteitä, mutta sitä ’oikeaa’ ei vain tuntunut tulevan vastaan. Ja jos vaikka joku malli sytyttikin, pian totesimme, ettei kyseistä mallia saisi sovitettua tontillemme, ei sitten millään. Toiveikkaina kävimme myös katsastamassa muutaman talotehtaiden Helsinki-mallitalon, mutta palasimme kotiin entistä varmempina siitä, että me halusimme jotain muuta. Jotain muuta kun olohuoneen, jossa normaali sohva valtaisi siitä puolet tai valtavan kaakelivalikoiman, kivat kaakelit seinässä eivät paljon meidän mieltä lämmittäisi siinä vaiheessa, jos seinä tulikin väärään paikkaan…

Ajatus arkkitehdin palkkaamisesta kypsyi meidän molempien mielessä lopulta aika nopeasti. Mutta mistä löytää arkkitehti, jos tuttavapiiristä ei sen alan edustajaa löydy eikä kaveripiireissä ole hiljattain arkkitehdin piirtämää taloa rakentaneita? Jostain saimme käsiimme SAFA:n kirjan, johon eräänä talvisena sunnuntaina lasten nukkuessa päiväunia uppouduimme. Kirjan ja nettisurffailun perusteella päädyimme lähettämään parin rivin mittaisen sähköpostiviestin 15 arkkitehdille, joiden suunnittelemat talot vaikuttivat kaikkein kiinnostavimmilta. Ensimmäinen arkkitehti vastasi viestiimme jo parin minuutin kuluttua ja 13 muuta parin päivän sisällä. Vain yhdestä toimistosta emme koskaan kuulleet mitään.

Suureksi yllätykseksemme – tai oikeastaan kauhuksemme – meillä oli siis 14 arkkitehtiä, jotka kaikki olivat periaatteessa kiinnostuneita hankkeestamme. Miten siis näistä valita se meille sopivin, kun kaikkien tapaaminen ei mitenkään olisi mahdollista eikä edes järkevää? Erinäisten sähköpostiviestien ja puhelinkeskusteluiden jälkeen päädyimme tapaamaan 6 ehdokasta. Tästä joukosta kaksi ehdokasta – meidän tuurilla ne kalleimmat – erottui selvästi ja valinta heidän välillä oli tosi vaikea. Me päädyimme herra V:hen, siihen kaikkein kalleimpaan. Mutta miksi, siitä kerromme toisessa postauksessa.
 

Nyt meillä on siis tontti ja arkkitehti . Ja paukkunut budjetti. Täytyy vaan toivoa, että herra V osaa piirtää meille hienoja huokeita kulmia. Hyvin suunniteltu on paljon säästetty – kai?

 

MAATA NÄKYVISSÄ

Joulupyhien alla kolahti postilaatikkoomme lahja kaupungilta. Kirjeessä luki kaikessa lyhykäisyydessään, että olimme päässeet Helsingin kaupungin tonttiarvonnassa sijalle 27. Jaossa oli reilut 100 tonttia eli olimme siis voittaneet tontin! Olimme niin häkeltyneitä tästä yllättävästä joululahjasta, että hautasimme kirjeen lehtipinojen alle ja keskityimme kuusen koristeluun.

 

Kun kinkut ja laatikot oli syöty, ’me ei sitten koskaan rakenneta’ –pariskunnan oli pakko ryhtyä tosissaan pohtimaan ’mitä me nyt tehdään’. Päätimme ainakin katsastaa jaossa olevat tontit, tällainen tilaisuus kun ei meidän arpaonnellamme taatusti toistuisi.
 

Kaksi aluetta vaikutti selvästi muita kiinnostavimmilta: Maunula ja Puistola. Puistolan tontit sijaitsivat rauhallisella, kauniilla paikalla puiston reunassa ja näimme jo lapsien rakentelevan majoja lähimetsän puihin. Puistola olisi kuitenkin tiennyt työmatkojen monimutkaistumista ja uusia päiväkotikuvioita. Maunula sen sijaan tarjoaisi helpotusta arkirumbaamme, vaikka tonttien sijaintia, keskellä peltoa, Tuusulanväylän kainalossa ei mitenkään voi kuvata idylliseksi. Alueen valinta oli kuitenkin lopulta aika selvä ja lähdimme ensisijaisesti tavoittelemaan tonttia Maunulasta.
 

Vaikka alue oli nyt valittu, valintaurakka ei ollut vielä edes puolivälissä: tontit piti laittaa vielä paremmuusjärjestykseen. Elettiin pahinta sydäntalvea ja paksu lumipeite peitti koko aluetta. Tarvoimme umpihangessa lapsia pulkassa vetäen. Kuulostelimme liikenteen ääniä ja yritimme kuvitella, mitä lumen alta voisi paljastua, millaiselta seutu parin vuoden kuluttua voisi näyttää tai missä edes kulkisi tonttien 9 ja 10 raja. Mission impossible - kuten yllä oleva kuva todistaa! Yhtä paljon sai irti katselemalla alueen kaavaa ja kaupungin laatimia ohjeita.
 

Tutkiskelimme papereita ja puntaroimme toiveitamme. Meidän vinkkelistä katsottuna tarjolla oli kahdenlaisia tontteja: 150m2 rakennusoikeutta, länsipihalla ja todennäköisesti lyhyillä paaluilla tai vaihtoehtoisesti 180m2 rakennusoikeutta, eteläpihalla ja pitkillä paaluilla. Me halusimme valoa, tilaa ja avaruutta, joten päädyimme jälkimmäiseen.

 

Ja sen myös saimme! Pieni postimerkinkokoinen pala vetistä savipeltoa, mutta se on meidän!!

 

VILLA LYCKA

Tämä blogi kertoo Villa Lyckasta, kaksi kerroksisesta modernista puutalosta, joka kohoaa Helsingin kaupungin vuokratontille Maunulaan. Jotain sen suuntaista, kuin tämä Bernardo Baderin suunnittelema talo, on hakusessa, tosin vähän urbaanimmilla maisemilla…

 

Tiedon tontista saimme viime talven paukkupakkasten aikaan ja kevät on kulunut suunnitelmia hioessa. Rakennuslupa laitettiin vireille juhannuksen alla ja nyt etsitään projektille tekijää. Tässä blogissa kerromme siitä, miten tähän on tultu ja miten tästä mennään eteenpäin. Tervetuloa mukaan seuraamaan Villa Lyckan rakennusta!

ME

Puolivahingossa täytetty kaupungin tonttiarpajaislipuke muuttaa ’me ei sitten koskaan rakenneta’ –pariskunnan ’kai mekin sitten’ -pariskunnaksi. Edessä on pitkä ja tuntematon tie, jonka päässä siintää unelma minimalistisesta, lofthenkisestä puutalosta Kehä I:n sisäpuolella. Matkaa tekevät tieteestä elantonsa saavat, mutta taiteesta elävät A ja N, joiden mielestä ’less is more’ sekä ihanat pikku E ja iso O, jotka ovat vielä more is more -iässä. Matkaeväänä rajattomasti unelmia ja rajallisesti rahaa. Tervetuloa mukaan rakentamaan Villa Lyckaa!